Urbaani kesanto eli kaupunkitilan uusi elämä – esimerkkinä YIT:n ja Kansallisgallerian yhteistyö Vallilassa
Korona-aika on häivyttänyt koti- ja työelämän rajoja tavalla, joka voi toisinaan tuntua epämiellyttävältä.
Korona-aikaan moni etäpalaveri on alkanut samanlaisella sananvaihdolla.
”Apua, mitä te näette siellä? Pitää katsoa, onko kaapinovet kiinni? Odota, kurkistan muistinko pyyhkiä pöydän…”
Ja niin edelleen.
Kodeissaan työskentelevät ihmiset ovat huolissaan siitä, mitä työkaverit näkevät avoimien kameroiden kautta.
Nauramme yhdessä ilmiölle, sillä tunnistamme kaikki miettivämme sitä, mitä koti meistä kertoo? Tai tarkemmin: mitä sellaista koti meistä kertoo, jonka mieluiten pitäisimme salaisuutena?
Illalla menen verkkoon, kirjoitan hakukoneen hakukenttään sanan kotihäpeä ja opin, että ilmiö on todellinen ja että siitä on kirjoitettu useita lehtiartikkeleita.
Kotihäpeän takia kyläilijät jäävät kutsumatta
Jopa viidennes suomalaisista kokee kotihäpeää aina tai usein, kertoo Talouselämä (8.9.2020). 49 prosenttia kertoo kokevansa kotihäpeää ainakin joskus.
Aalto-yliopistolle aiheesta tehdyssä taiteen kandin opinnäytetyössä* kerrotaan kotihäpeän olevan sitä, kun ei kehtaa kutsua tuttuja kotiin, jos tiskit ovat pesemättä tai pyykit vuorena sohvalla.
”Lyhyesti se (kotihäpeä) on stressiä siitä, että kodin pitäisi aina olla tiptop. Se on ahdistusta, joka muuttaa asumisen loputtomaksi siivous- järjestely- ja organisointioperaatioksi. Kotihäpeän takia kyläilijät jäävät kutsumatta, eikä yllätysvieraille avata ovea. Se saa meidät linnoittautumaan koteihimme, jättämään vieraat ulkopuolelle ja käpertymään yksin kodin keskeneräisyyteen”, opinnäytetyön johdannossa todetaan.
Tutkimuksessa viitataan myös kulttuurintutkijaan ja ammattijärjestäjään Ilana Aaltoon, joka on sanonut kotihäpeän olevan ”pelkoa siitä, että toiset eivät hyväksy tai rakasta meitä, ellemme jatkuvasti pidä yllä kunnollisuuden kulisseja”.
Hätkähdän. Ajatus ei tunnu mukavalta. En koskaan (ainakaan tietoisesti) ajattelisi pahaa kollegoistani sillä perusteella, miltä heidän kotinsa näyttää. Sen sijaan tunnistan ilon siitä, että saan kurkistaa heidän koteihinsa ja nähdä uuden heistä uuden puolen. Tai siis sain, ennen sitä sumennustoimintoa.
Päätän soittaa Ilana Aallolle, jonka olen tavannut aiemmin töiden yhteydessä ja kysyä lisää ilmiöstä, jonka korona ja etätyöt ovat nostaneet tietoisuuteeni. Kiinnostus on henkilökohtaista, mutta myös ammatillista, rakentaahan YIT koteja.
On helpompaa olla ammattimainen, kun oma koti ei näy taustalla
”Korona pakottaa meidät sekoittamaan työ- ja kotielämämme aivan uudelle, toisten mielestä ikävällä tavalla”, Aalto toteaa heti alkuun samalla kun kertoo itsekin valitsevansa tarkoin työskentelypaikan sen mukaan, mitä kodista hänen taustallaan näkyy. ”On helpompi olla ammattimainen, kun näkymä on kunnossa – etenkin, kun työskentelee ammattijärjestäjänä”, Aalto perustelee.
Ilana Aalto epäilee kotihäpeän liittyvän kyläilykulttuurin muutokseen, toisin sanoen kyläilyn vähenemiseen, joka on ollut vallalla jo noin 40 vuoden ajan. Ihmisistä ja heidän kodeistaan on tullut todella yksityisiä, vaikka samaan aikaan näemme sosiaalisessa mediassa enemmän kuvia toisten kodeista kuin koskaan aiemmin.
Kuvissa kodit ovat tietysti aina tiptop.
”Enemmän kuin ehdotonta siisteyttä kyläily vaatisi tietysti aikaa. Voi siis olla, että häpeän sijaan kyläilyn estää etupäässä kiireiseksi muuttunut arki.”
Ammattijärjestäjä epäilee kotihäpeän olevan enemmän naisten kuin miesten ongelma. Tämä näkyy muun muassa siinä, että Aallon järjestämien verkkokurssien asiakkaista valtaosa on naisia.
”Kotihäpeälle altistuvat todennäköisesti suorittamiseen ja eräällä tavalla miellyttämiseen taipuvaiset ihmiset. Yhteiskunta ympärillämme viestittää vahvasti, että olet parempi ihminen, jos kotisi on siisti – samaa ajatusmallia löytyy laihuuskeskustelusta”, Aalto huomauttaa. ”Vaatii pokkaa olla kuuntelematta näitä ajatuksia.”
Häpeän juuret ovat syvällä historiassa
Kotihäpeällä ja sille, miksi se piinaa erityisesti naisia, voi nähdä myös historiallisia syitä. Aalto viittaa esimerkiksi Kirsi Saarikankaan kirjaan Asunnon muodonmuutoksia, missä käsitellään 1920–1950 luvuilla luotuja perusteita nykyisille perheasunnoille ja vaatimuksia puhtaudelle ja terveydelle.
”Koti nähtiin perustana hyvälle lapsenkasvatukselle – mikä taas on perinteisesti ollut naisten kenttää.”
Samasta teemasta puhui myös tutkija Mona Mannevuo vähän aikaa sitten HS:n haastattelussa todetessaan, etteivät kotiin liittyvät vaatimukset ole syntyneet tyhjästä. Kotitöitä voi miettiä uudella tavalla tietäessään, että ainakin osittain siisteysihanteet kumpuavat mm. tuberkuloosin vastaisesta taistelusta.
Ilana Aalto kannustaakin ihmisiä pohtimaan omia kotiin liittyviä ihanteitaan ja häpeän tunteitaan. Näin kannattaa tehdä etenkin, jos tuntee jäävänsä niiden takia jostain paitsi tai rajoittavansa elämäänsä häpeän takia.
”Tiedän ihmisiä, jotka aloittavat siivouksen vähintään kolme viikkoa ennen juhlia tai uusivat koko sisustuksen ennen rippijuhlia. Ei ihme, jos kynnys juhlan järjestämiseen on korkealla! Erityisen harmillinen ilmiö on, jos aikuisten häpeä estää myös lapsia kutsumasta kavereitaan kylään ja rajoittaa tällä tavalla heidän sosiaalista elämäänsä.”
Itse en tunnista kotihäpeää sisustuksen näkökulmasta, mutta huonona kokkina tunnistan epäröinnin siitä, kehtaanko kutsua ketään syömään sörsseleitäni. Instagram-kuvia niistä ei kukaan ainakaan saa.
”Ehkä ihmisille riittäisi tarjottavaksi avattu sipsipussi ja dippi? Tai ehkä he voisivat tuoda jotain mukanaan. Ihmisten kohtaaminen on tärkeämpää kuin kulissit, joissa kohtaamiset tapahtuvat”, Aalto muistuttaa.
Jutun kirjoittaja työskentelee YIT:n konserniviestinnässä.
*Veera Hakomäki, Aalto-yliopisto 2019, Kotihäpeästä kotipositiivisuuteen – kuinka sisustusarkkitehti voi edistää esteettistä hyvinvointia
