Lautapoikain muistelmia

-          Jaa miksikö lähdin rakennusalalle? 60-luvulla TVH alkoi tehdä Koljonvirta-Kiuruvesi -kantatien perusparannuksen suunnittelua, ja pääsin 16-vuotiaana sällinä mittamiehen apupojaksi. Mittailujen lisäksi teimme maaperätutkimuksia ja kävimme taloissa isäntien kanssa neuvottelemassa. Työ oli niin mukavaa, että kohta jään eläkkeelle näistä samoista infra-alan hommista.

1990-luvulla syntyneet kesäharjoittelijat kuuntelevat kiinnostuneina.

-          En ole ollut työharjoittelussa työmaalla ennen kuin aloitin diplomi-insinöörin opinnot. Alle 18-vuotiaana oli ihan turha yrittää päästä raksalle töihin. Ainoa työ, jota alaikäiselle oli tarjolla, oli puhelinmyynti. Lähdin kuitenkin alalle, koska olen aina ihaillut rakentamista ja arkkitehtuuria. Varmaan pitää kiittää Lego-palikoita siitä, että rakastuin rakentamiseen.

Rakennustyöstä suuri osa on vaaralliseksi luokiteltua työtä, jota alle 18-vuotiaat eivät voi työsuojelulainsäädännön mukaan tehdä. Poikkeuksena ovat alan opiskelijat. Ammattikoulussa rakennusalaa opiskelevien katsotaan omaavan opintojensa ansiosta sellaiset tiedot ja taidot, että he voivat suorittaa työharjoittelunsa rakennustyömaalla. Lukuhommien pitää siis kiinnostaa edes sen verran, että hakeutuu ammatilliseen peruskoulutukseen, jos mielii työmaaportin sisäpuolelle.

Mutta rakennusalan peruskoulutuksen vetovoima on huono. Raksahommat eivät houkuttele, vaikka töitä alalla riittäisi. Haalariharjoittelijat työmailla ovat useimmiten ensimmäisen vuoden insinööriopiskelijoita, jotka siirtyvät jo seuraavana kesänä harjoittelemaan työnjohtotehtäviä.

-          Kyllä niitä nuoria vielä kaivattaisiin työmaalle kasvamaan ja oppimaan ammattimiehiksi.

Hanttihommat rakennustyömailla olivat ennen lähes ainoita töitä, joita oli kouluttamattomalle, nuorelle henkilölle tarjolla. Moni ammattilainen muistaa itse aloittaneensa työt raksalla huolettomana vesselinä, ja kokee työnteon määrittäneen elämälle suunnan ja tarkoituksen - siihen asti se olikin saattanut olla melko lailla hukassa. Lautapoikana juoksentelu vaihtui monella taitojen karttuessa vaativampiin työtehtäviin ja alan opintoihin, ja elämänmittaiseen uraan rakennuksilla.

Mitkä asiat ovat eri tavalla tänään kuin ennen, kun nuori siirtyy lapsuudesta aikuisuuteen? Ainakin reitti työelämään on selkeästi erilainen, säädellympi ja vaatii ihan erilaista kykyä hoitaa omia asioitaan, kuin se, että ryhtyisi vain paiskimaan hommia kokeneempien johdolla, ajopuuteorian johdattamana. Puhutaan paljon nuorison näköalattomuudesta. Joillakin janttereilla henkilökohtaisen näköalan avautuminen vaatisi ehkä erilaista herättelyä kuin mitä koulu pystyy tarjoamaan. Se vaatisi elävän elämän roolimalleja, matalan kynnyksen työssäoppimista ja vähitellen heräävää uskoa omiin taitoihin ja kykyyn selviytyä. Oppisopimuskoulutus vastaa osittain tähän tarpeeseen, mutta vain tietyillä aloilla – varsinkin, jos kyseessä on alle 18-vuotias työssäoppija.

100-vuotiaassa Suomessa mahdollisuuksia on enemmän kuin koskaan ennen, mutta jostain syystä väliinputoajienkin määrä on iso. Joskus mietityttää, mitä rakennusalalla voitaisiin asialle tehdä. Rakennusalan opintoihin hakeutuneille opiskelijoille polku on olemassa: YIT:lläkin 700 nuorta pääsee vuosittain työmaille saamaan mielekästä työkokemusta ja ammattilaisten ohjausta. Mutta entä he, jotka vielä ajelehtivat ajopuun palasina maailmalla? Jokainen ymmärtää, miksei 14-vuotiaita lautapoikia enää työmailla ole, mutta mikä olisi 2000-luvun tapa kasvaa aikuisuuteen ilman suurempaa suunnitelmaa, työn johdattamana?