Takaisin

Huippujemme ylpeät rakentajat – liukuvalu on tehokas rakennustapa ja perinne, joka on vaarassa hävitä

Perinteikäs liukuvalu on pitänyt pintansa parhaana rakennusmenetelmänä monissa korkeissa kohteissa jo yli sata vuotta. Alan ammattilaisten eläköityessä vaarana on, ettei tekijöille löydy manttelinperijöitä.

Suomessa tuskin on kovin monta ammattiryhmää, joiden osaajat voidaan laskea suunnilleen kahden käden sormilla. Yksi tällaisista ryhmistä on vähän tunnettu ja harvoin esillä. Samaa ei voi sanoa näiden ammattilaisten työstä, jota on vaikea olla huomaamatta.

Aina kun rakennetaan korkealle – ja erityisesti hyvin korkealle – tämä noin kymmenpäinen joukko on paikalla. Silloin työpäivät ovat helposti kaksitoistatuntisia, satoi tai paistoi. 4–6 viikkoa myöhemmin paikalla komeilee pian kaikkien tuntema maamerkki.

Tehtaiden savupiiput, ikoniset vesitornit, Näsinneulan varsi, Raaden hammas ja maaseuduilta tutut viljasiilot… Kaikkia näitä yhdistää se, että ne on rakennettu liukuvalulla, yli sata vuotta vanhalla menetelmällä, joka perustuu edelleen vankkaan kädentaitoon. Ajan saatossa teknologia on muuttanut lähes kaiken työn luonnetta, mutta liukuvalu tehdään yhä sillä ainoalla oikealla ja tunnetulla tavalla.

Timpuri Seppo Suonia ja työpäällikkö Vesa Helkiö ovat liukuvalun konkareita, jotka ovat tehneet töitä yhdessä jo vuosikymmenet. Suonia on työskennellyt korkeuksissa jo 32 vuotta ja saman ajan YIT:llä. Helkiöllä vuosia on takana liukuvalutöissä ja YIT:llä kaksikymmentä.

”Olen nyt YIT:n pitkäaikaisin tekijä näissä hommissa. Kaikki vanhat työkaverini ovat jo eläköityneet”, Suonia kertoo.

Alan ammattilaisilla, kuten Suonialla, on jo ikää, ja monilla häämöttää eläköityminen edessä. Samalla heillä kasvaa huoli siitä, kuka jatkaa ammatissa, jonka pieni ja ylpeä heimo uhkaa kadota.

Porukan nuorimman, 30-vuotiaan timpurin Mikko Ahosen, mielestä liukuvalun opettelussa ei tule koskaan valmiiksi ja se on työn paras puoli.

”Minua tässä työssä vetää puoleensa se, että jokainen kohde on erilainen ja niistä oppii aina uutta. Vaikka työ on välillä raskasta ja reissupäiviä tulee paljon, mieluummin lähden syrjäkylille, kuin Ruuhka-Suomeen. Olenkin tehnyt liukuvaluja ympäri Suomea sekä myös Latviassa”, Ahonen sanoo.

Kun töitä tehdään vuoroissa vuorokauden ympäri, pitää olla vahva niin henkisesti kuin fyysisesti. Rakennusalan yleisosaamisesta on hyötyä, mutta Ahosen mukaan työ opettaa tekijänsä.

”Pitää pystyä tekemään monipuolisesti erilaisia asioita ja tarttua nopeasti eri tehtäviin, jotta tässä työssä pärjää.”

Liukuvalu on nopea ja kustannustehokas mutta alikäytetty menetelmä

Korkeanpaikankammosta ei parane kärsiä, kun töitä tehdään melko ahtaassa tilassa jopa 150 metrin korkeudessa. Liukuvalu alkaa maan kamaralta mutta päättyy aina vähintään useiden kymmenien metrien korkeuteen. Alle 25-metriset kohteet tehdään yleensä muilla rakennustavoilla.

Liukuvalu menetelmänä on päällisin puolin hyvin yksinkertainen. Kooltaan ja muodoltaan vaihteleva muotti nousee noin 5 metrin vuorokausivauhtia ylöspäin yhdessä työmiehiä kannattelevan telineen kanssa. Muotin noustessa betonista ja raudasta tehdään jatkuvalla tahdilla rakennetta, esimerkiksi savupiippua tai porrastornia. Työtä jatketaan lähes tauotta niin kauan, kunnes on päästy tavoitekorkeuteen. Sen jälkeen muotti telineineen ja työkaluineen lasketaan alas.

Liukuvalun yksinkertaisuus menetelmänä ei silti tarkoita, etteikö työ olisi haastavaa.

”Pysähtymistä ja liian hidasta tai nopeaa tahtia tulee välttää. Betonin lämpötilaa ja laatua pitää hallita jatkuvasti, sillä muutokset näkyvät työjäljessä heti. Yhteistyön kaikkien tekijöiden välillä täytyy olla saumatonta”, Suonia kertoo.

Liukuvalun voi tehdä alusta loppuun tauotta ja ilman työsaumaa, mutta käytännössä se on harvinaista. Yleensä työ tehdään kahdessa tai kolmessa vuorossa, jolloin työpäivät ovat joko 12- tai 8-tuntisia. Kun yksi vuoro lopettaa, toinen jatkaa työtä lennosta. Viikonlopuksi työt laitetaan usein tauolle, ellei suunnittelija toisin vaadi.

Niissä kohteissa, joissa liukuvalua voidaan käyttää, on se yleensä nopein, edullisin ja lujin menetelmä. Näitä kohteita ovat jo edellä mainittujen korkeiden rakenteiden lisäksi laiturielementit ja erityisesti liukuvalun ”luvatussa maassa” Itävallassa erilaiset siltarakenteet. Niissä kohteissa, joissa liukuvalua ei ole pakko käyttää, valitaan toisinaan muu menetelmä.

”Muiden menetelmien valitseminen on hieman yleistynyt, koska uusi ja nuorempi työnjohto ei välttämättä osaa edes kysyä tai suunnitella kohdetta tehtäväksi liukuvaluna. Jos liukuvalusta ei ole kokemusta, valitaan usein turvallisempana vaihtoehtona pidetty mutta hitaampi ja kalliimpi menetelmä”, Suonia harmittelee.

Vain harvalle sopiva työ kaipaa kipeästi lisää tekijöitä

Liukuvalun tulevaisuus Suomessa on tällä hetkellä epävarma. Fakta on, että liukuvalun tekijöitä on Suomessa vähän. Ei heitä ole tosin koskaan kovin isoa joukkoa ollutkaan.

”Meillä on noin kymmenen tekijää ja ainoalla kilpailijallamme Suomessa on tietääkseni suunnilleen saman verran”, Suonia kertoo.

Osittain tekijöitä on vähän siksi, ettei työtä ole isommalle joukolle. Vuodessa projektien määrä on keskimäärin noin kaksi. Joskus projekteja on jopa viisi, joskus ei lainkaan. Liukuvaluja tekevän väen harvalukuisuuteen on toki muitakin syitä.

”Tätä työtä ei opi missään koulussa vaan ainoastaan mestari-kisälli-mallilla”, Helkiö kertoo.

Työ on myös todella raskasta ja sopii Suonian ja Helkiön mukaan huonosti yhteen perhe-elämän ja vapaa-ajan kanssa. Kun ei olla kohteissa, aika kuluu tien päällä matkalla töihin ympäri Suomea.

”Aina on kiire aloittaa työt, tehdä liuku, lopettaa työt ja siirtyä seuraavaan paikkaan”, Suonia tiivistää.

Tekijöitä tarvitaan tälläkin hetkellä ”manttelinperijöiksi” tulevien eläköitymisten takia. Tilaa Suonian ja Helkiön joukossa on, mutta vain vähän – tai ehkä sittenkin riittävästi.

”Ei tarvitse olla vielä osaajakaan. Riittää, että on kiinnostunut ja sitoutunut tähän hommaan ja on sitkeä. Tämä porukka on nimittäin hemmetin ammattiylpeää väkeä, joka tekee aina niin hyvää jälkeä kuin vain voidaan”, Helkiö kiteyttää.

Liukuvalu